Elokuu 1860.
” Olkaa nyt jo hiljaa ja kuunnelkaa hetki! ” Johan Petter karjaisi Fougdilan pirtissä.
Hän oli tullut puhumaan Annasta uudestaan Gustafin, Annan isän, kanssa mutta tämä oli juonut aamusta alkaen eikä ymmärtänyt enää kuunnella mitä toisella oli asiaa. Gustaf höpötti taukoamatta kuinka Annan äiti oli vain piika ja tämän vuoksi hän olisi liian alhainen suuren talon emännäksi.
” Minä nain Annan parin kuukauden kuluttua suostutte te sitten siihen tai ette. ” Johan Petter selitti kuuluvalla äänellä hölmistyneelle Gustafille,
” Olen jutellut asiasta omien vanhempieni ja Kallen kanssa ja kaikista yksityiskohdista on jo sovittu. Ainoastaan te ette suostu tätä asiaa hyväksymään ja ymmärtämään. ”
Gustaf katsoi pitkään nuorta miestä joka uskalsi korottaa ääntään hänelle. Hän oli tottunut siihen ettei kukaan ikinä kyseenalaistanut hänen päätöksiään, ei edes hänen oma poikansa, ja nyt hänen pitäisi tehdä kuten tämä nuori mies tahtoi. Tavallaan hän piti Johan Petteristä. Tämä oli tarpeeksi sisukas ja rohkea. Mutta silti hän ei haluaisi luovuttaa omaa Enkeliään tälle. Hän halusi että Enkeli olisi hänen kanssaan siihen asti kunnes hän kuolisi. Kukaan muu ei saanut koskea Enkeliin. Gustaf hätääntyi ja huudahti arasti,
” Et voi viedä minulta Enkeliäni! En tule toimeen ilman häntä! ”
Johan Petter katsoi säälivästi vanhaa tutisevaa ukkoa joka joskus oli ollut kunnioitettu suurmies.
” Anna hoitaa teitä siihen asti kun häntä tarvitsette ja minä autan Kallea tilan töissä tarpeen mukaan. Me asumme täällä päärakennuksessa keltaisessa kamarissa joten olemme kaiken aikaa teitä lähellä.”
Gustaf ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Näköjään hänen olisi hyväksyttävä Johan Petter vävykseen. Salaa tyytyväisenä hän ajatteli saaneensa oman tahtonsa sittenkin lävitse. Enkeli ei jättäisi häntä ikinä.
