Syyskuu 1860.
Fougdilaisen suuri pirtti oli koristeltu sadoin kukkasin.
Valtavia ruusukimppuja oli ulkonakin pihatien molemmin puolin.
Talo hohti uudessa maalissa ja piha oli moitteettomassa kunnossa.
Matilda pyörähteli kauniissa puvussaan eteisessä.
Puku oli vaaleansininen ja päässään hänellä oli seppele vaaleanpunaisista ruusuista.
Tavallisesti morsiamet pukeutuivat mustaan, mutta Matilda ei halunnut onnenpäivänään olla synkkä.
Puhukoot muut mitä halusivat, hän ajatteli ja tanssahteli iloisesti ulos pihalle.
Johan Petter ei ollut uskoa silmiään kun näki kauniin keijukaisen tanssivan Fougdilaisen pihalla.
Tuoko oli hänen Annansa? Johan Petter purskahti nauruun, eipä Annalta muuta olisi voinut odottaakaan.
Hän juoksi Annan luo ja suuteli tätä pitkään.
Pahastelkoot muut Annan pukua jos halusivat, mutta hän oli ylpeä omasta keijukaismorsiamestaan.
Hän oli pakahtua onnesta.
Kirkossa oli paljon väkeä ja vielä enemmän ihmisiä tuli juhlakahveille Fougdilaiseen.
Kaikki halusivat nähdä suuren talon häät.
Kukkien paljoutta ihmeteltiin ja Annan pukua hämmästeltiin.
Tarjottavat saivat suurimmatkin pahan puhujat heltymään ja pian kehuttiin kilvan upeita kaakkuja ja maistuvia paakkelsseja.
Gustaf kulki ympäriinsä ylpeänä ja kopeana isäntänä ja oli humalassakin vain ihan hitusen.
Småländerin Agneta ja Petter Pehrinpoika olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja nauttivat täysin siemauksin juhlatunnelmasta.
Ainoastaan Pehr-veli katseli juhlajoukkoa inhosta kiiluvin silmin. Tämän minä vielä kostan, hän ajatteli ja tunsi silkkaa himoa katsoessaan keijukaismaista Annaa.
Kukaan ei kiinnittänyt vihaa puhkuvaan Pehriin mitään huomiota.
Juhlaväki oli onnesta ja paljosta ruuasta sekaisin.
