Toukokuu 1721.
Talvi oli lauha ja vähäluminen.
Oli paljon kauniita aurinkoisia päiviä ja lumipeite alkoi huveta jo varhain keväällä.
Metsäneläimillä oli yllin kyllin ravintoa koko talven ajan ja muuttolinnut palasivat jo huhtikuun alussa.
Vanhat ja viisaat sanoivat että tällainen luonnonoikku oli merkki jostakin pahasta ja tekivät varmuuden vuoksi useita ristinmerkkejä peräkkäin joka välissä.
Suurin osa oli kuitenkin tyytyväisiä kun talvi oli kerrankin helppo.
Matilda ja Matias olivat eläneet talven melko avoimesti kihlaparin lailla, vaikka eivät sitä kirjaimellisesti olleetkaan.
He eivät välittäneet Matildan isän tai Fougdilaisen isännän valituksista tai kyläläisten kyräilyistä.
He itse tiesivät kuuluvansa toisillensa ja se riitti heille.
Matias autteli myös Småländerin tilan töissä aina kun Fougdilaisen töiltä ennätti. Eikä Pehr-Larsilla ollut mitään ylimääräistä käsiparia vastaan. Carl Fougdilainen yritti aina välillä muistuttaa Matiakselle kenen renki hän oikeastaan oli, mutta kukaan ei ollut enää pitkään aikaan häntä kuunnellut ja lopulta hän ei enää viitsinyt edes yrittää.
Tosin eräänä Huhtikuun lopun päivänä Carl oli tavallista vähemmän humalassa ja hän päätti etsiä Matildan käsiinsä.
Matilda oli juuri rannassa hakemassa vettä saunalle eikä kuullut Carlin tuloa.
Carl tarttui Matildaa hiuksista ja painoi tämän lumeen.
Matilda kihisi raivosta ja hujautti Carlia kasvoihin niin lujaa kuin vain jaksoi, mutta Carl osasi varautua lyöntiin eikä päästänyt Matildasta irti.
” Minä kesytän sinut itselleni.” Carl kuiskasi ilkeästi, ” Edes kallisarvoinen Matiaksesi ei voi sinua auttaa. Kun minä otan sinut ei hän enää sinua sen jälkeen edes halua.”
Sitten hän päästi Matildan irti ja poistui nopeasti paikalta.
Matilda oli niin vihainen että olisi juossut Carlin perään jollei Senja-piika olisi juuri silloin tullut häntä auttamaan veden nostamisessa.
” Mitä on tapahtunut? ” Senja kysyi hädissään.
” Carl väijyi minua taas. ” Matilda sanoi hengästyneenä, ” Voit olla varma että minä sen vielä jonakin päivänä tapan! ”
Senja teki kiireesti useita ristinmerkkejä ja sanoi kauhistuneena, ” Sus siunakkoon! Ei noin voi sanoa! ”
Matilda käski Senjaa unohtamaan tapauksen ja vannoi olevansa ihan kunnossa.
Senja ei kuitenkaan ollut tästä ihan varma ja pälyili vähän väliä Matildaa.
Matilda kirosi mielessään naapurin alimpaan helvettiin, mutta pakotti itsensä hymyilemään ja juttelemaan normaalisti.
Ja pitkään päivät seurasivatkin taas toisiaan rauhallisina.
Aurinko paistoi ja linnut lauloivat.
