Toukokuu 1720.
Småländerin talo sijaitsi pienellä mäellä lähellä järvenrantaa.
Se oli melko suuri, olihan siinä sentään 2 erillistä kamaria ja suuri pirtti, ja sen harmaantuneet hirret olivat jyhkeitä.
Navetta oli muurattu luonnonkivistä ja sisälle mahtui 15 lehmää sekä nuorkarja.
Tila oli Ochtaniemen toiseksi suurin ja jo Matilda Pehrintyttären pappa oli asunut perheineen samaisessa talossa.
Matilda katseli aitan vieressä ympärilleen.
Piha oli kaunis ja kasvimaa kukoisti talon takana sillä Birgitta Laurintytär, Matildan äiti, oli erittäin tarkka myös talon pihan siisteydestä.
Tämä kaikki on minun! Matilda ajatteli ihmeissään.
Niin hänen vanhempansa olivat juuri hänelle selittäneet. Matilda sulatteli vieläkin isänsä ilmoitusta.
Oli erikoista että tytär perii talon ja tilan, mutta koska Matilda oli ainoa lapsi ja Lars Pedersson oli hyvin edistysmielinen, oli hän päättänyt että tila kuuluisi jatkossa Matildalle. Edes Matildan tulevalla miehellä ei olisi siihen hallintaoikeutta.
Matilda katsoi naapuriin. Fougdilaisen talo oli suurempi ja komeampi.
Ja sen navetta oli lähes kaksi kertaa heidän navettansa kokoinen.
Carl Gustaf asui siellä työväkensä kanssa. Hänellä ei ollut vaimoa tai lapsia.
Ei sellaista juoppoa kukaan haluaisikaan, Matilda ajatteli ilkeästi mutta katui heti ajatuksiaan.
Joskus Carl Gustaf oli ollut hyvä työmies, mutta kun hän menetti nuoren vaimonsa ja pienen lapsensa tuli hänestä surun murtama juoppo.
Matilda sääli naapuriaan. Ei sellaista kohtaloa toivoisi kenellekään.
Lars Pedersson istui mietteliäänä keinutuolissa.
Hän oli turvannut tyttärelleen hyvän tulevaisuuden Småländerin tilan omistajana,
mutta jos tyttö toimisi nyt viisaasti voisi hän hallita jatkossa myös naapuritilaa.
Lars päätti puhua asiasta pian tyttärensä kanssa.
Matilda on taitava maanviljelijä, Lars ajatteli ylpeänä,
kyllä hän ymmärtää että Fougdilaisen maat ovat tarpeen jotta lehmämäärää voidaan lisätä.
Lars myhäili itsekseen, pian hänen tyttärensä olisi suurtilallinen.
